keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Olen kaksikymentäkusi

Makaan tässä sohvalla ja yritän kattoa mun sarjoja netflixistä, kun yhtäkkiä jotain ihan ihmeellistä asettuu mun näkökenttään. Auringonvalo. Vitsi miten ärsyttävää, ku ei nää telkkaria.
Sit rupesin miettii et ei oo muuten aurinkoo vähään aikaa näkyny. Kello on nyt vähän yli yks niin onks aurinko laskemassa vai nousemassa, koska se on melkein puolivälissä taivasta ja maata?
On se varmaan laskemassa, mut millon se muka nousi. Elokuussa vissiin. Ei oo sen jälkeen paljoon näkyny tuolta sadepilvien takaa.

Hinkkasin myös koko kämpän puhtaaks tiski- ja hammasharjalla. Pesin lattiat, imuroin, viikkasin vaatteet ja tein ruokaa. Ekaa kertaa siivosin tässä kämpässä ja ehkä kolmatta kertaa kokkasin.
Aatelkaa, niin hyvin oon ton mun ukon kouluttanu, ettei ite tartte mitään kotihommia tehä.

Maurilla alko viikko sit maanantaina suomenkielenkurssi ja tässä nyt osataan laskee suomeks yhteenlaskuja. "Kuusi plus neljä?" -Kymenen.. "No it's kyMMenen. Two M letters in the middle" -Kymmenen? "YES!"

-Mun nimi on Mauri, olen kaksikymentäkusi. "No, it's kUUsi. Kusi is like piss, or pee."
-Ridiculous.

Tää ruoka mitä tein maistuu riisipuurolta. Laitoin kanaa ja riisiä uuniin ja riisin sekaan kookosmaitoa ja ananaksia. Ja sit kaveriks viel bataattia. Maistuu vähän riisipuurolta hedelmäkiisselillä. Ihan hyvää silti.

Maurin kaveri on tulossa kylään ja just sain viestin et he menee kahestaan kauppaan ostaa ruokatarvikkeita. Oon kouluttanu Maurin niin hyvin ettei se ees odota et kotona vois olla ruokaa. 
Vuoden vaimo.
Viimeks vein meiät syömään mummolle, kun vaari oli kokannu ankkaa. Ei kai sillä oo väliä mitä kautta se vaimo sen ruuan hankkii?

No tuolla olis nyt sitä riisipuurokanaa vaikka armeijalle, ku kävi klassiset ja en osannu ajatella paljon riisiä on tarpeeks. Riittääpä hetkeks.

Jännä juttu miten sitä ihminen muuttuu. Sillon ku Mauri ekan kerran asu mun kanssa Suomessa, mua ahdisti ihan hirveesti et aina, ku tulin kotiin ni siellä se oli sohvalla ja mä en ikinä saanu omaa aikaa. Sanoin joskus et mene JOHONKIN pliiiiis vaikka lenkille et saan puolituntia aikaa itelleni. 
Olin niin tottunu siihen omaan tilaan ja siihen, et omaa aikaa oli aina tarjolla. Että ei tarvinnu miettiä, kun omasta olosta ja viihtyvyydestä.

Sit mun jokapäiväinen ajatusmaailma yhtäkkiä Maurin muuttaessa Suomeen oli tämä: Ahdistaa miks toi on AINA kotona, miks se hengittää noin kovaa, miks se PURSKUTTAA suussa jotain ku juo, mihin mä työnnän sen et voin vaan olla. 
Mut sit mietin kans kokoajan et miten hirveetä on olla täällä Suomessa ilman perhettä ja ystäviä. Mäki oon kokoajan töissä. Asutaan jossain helvetin perähikiällä ja täältä ei pääse autotta mihinkään. Ja yritin tehä kaikkeni et Maurilla olis tekemistä ja kivaa ja sit stressasin kaikkea ja kaikkia ja se oli ihan kamalaa. Ja Maurillaki oli kamalaa. Molemmilla oli kamalaa. Kaikki oli kamalaa.

Sit muutettiin pois maasta ja sit muutettiin takas tänne ja asutaan eri alueella, kun viimeks, mutta samassa kaupungissa. Kävellen pääsee jokapaikkaan. Tai pyörällä. Ja nopeesti.
En enää kaipaa sitä omaa aikaa ollenkaan. Varmaan sain sitä ihan tarpeeks Brasiliassa. Mut sitä kyllä kaipasinki ja nyt mulla on sellanen hyvä tasapaino itteni kanssa. Kauheen kivaa, ku kaikki on kaikilla hyvin.

Nyt mun suurin ongelma on, että kuka laittaa mulle aamupalaa arkipäivisin nyt ku Mauri on aamusta heti koulussa. No ei kukaan. Ite joudun laittaa. Ja kuka tekee mulle ruuan valmiiks kotiin ku tuun töistä. No ei kukaan, hitto ite tarvii kaikki tehä. Pyykitki pestä. Mut on niin lellitty pilalle.

Eilen kysyin Maurilta, et mitä se haluu joululahjaks. "Few kisses, please".

Mut on niin lellitty pilalle.

Joulusta puheenollen. Se vietetään tänävuonna meillä. Mä oon lokakuusta asti ruvennu lisäämään valoja ympärikämppää. Ja kynttilöitä. Alotin tekee piparkakkutaloa, joka varmaan jää kesken. Alotin joulukortteja, jotka varmaan jää kesken. MUTTA! Sain aikaseks kirjotettua salainen joulupukki kortit niille jotka tähän tapahtumaan osallistuu. Varastettu suoraan Maurin perheen joulutavoista. Tänävuonna meillä on joulupöydässä myös brassiruokia. Jotka Mauri varmaan polttaa pohjaan tai vaihtoehtoisesti sulattaa papusopassa lojuvan muovikauhan. Meil on jokainen kattila jollaistavalla pilalla, kun ukko kokkaa vähän turhan kuumalla levyllä. Sitä kiroili yks päivä et lopettaa kokkailut kokonaan ku aina palaa pohjaan! Yritin ehdottaa että jos sitä levyä ei ihan täysillä huudattais niin ei ruokakaan palais pohjaan. "Joo joo".

Kerroin Maurille tästä mun ongelmasta et mistä mä kirjotan. Hän sit ehdotti et mun pitää ruveta tekemään ja kokemaan kaikkea ihan vaan et olis jotain mistä kirjottaa. Ai et mun pitäis mennä mun mukavuusalueen ulkopuolelle? Kokeilla jotain uutta?

No ehkä tän takia nyt sit eilen suostuin lähteä juhlimaan kiitospäivää Maurin amerikkalaisen luokkakaverin siskon luokse. Yllätin ihan itteniki tällä.

Ootteko ikinä tullu ajatelleeks miten omituista on nähä oikee amerikkalainen livenä. Niitähän kuulee ja näkee elokuvissa ja sarjoissa kokoajan mut et oikeen livenä juttelee jonku jenkkiläisen kanssa, jolla on se oikee amerikan aksentti. Mua rupes jotenki naurattaa tää ihan hirveesti.
Ja miten outoa on yhtäkkiä olla kiitospäivän pöydässä kaikkien niitten ruokien keskellä mitä näkee elokuvissa. Kertoa ihmisille ympärillä mistä on kiitollinen ja kuunnella huudahduksia: "More the merrier!" Mauri kans huomas et vaan se kenen äidinkieli on englanti sanoo ääneen "wow", kun jotain siistiä tai hämmentävää tapahtuu.

Oli pakko kans kysyä tältä amerikkalaiselta, et onks high schoolit oikeesti semmosia, ku elokuvissa.
"Yeah, my school was like in High School Musical, it's exactly like that." Kysyin et oikeesti nörtit, suositut, urheilijat, taidenörtit; kaikki istuu omissa pöydissään lounaalla? Kuulemma kyllä. Hälle oli oikein kouluun mennessä sanottu et "Tää siipi on taidenörttien siipi, et älä hengaa täällä jos et haluu olla outo". 

Anyway meillä oli kivaa, ruoka oli hyvää ja oli kaikinpuolin hyvä ensimmäinen thanksgiving.

Mä tiputin puhelimen parkkipaikalla maahan ja nyt on kamera rikki.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Mistä mä kirjotan?

Mun sydäntä lämmittää, kun facebook ilmottaa miten te mun ihanat lukijat vaan jaksatte päivä toisensa jälkeen käydä kurkkaamassa josko mä olisin kirjotellu jotain.

No en ole kirjotellu mitään.

Mulla sormet syyhyää, mut tuntuu siltä et aivot olis ihan kuollu ja mielikuvitus kadonnu. Mistä mä kirjotan? Mä toivoin et tää meiän sopeutuminen (tai lähinnä Maurin sopeutuminen) olis ollu jotenki dramaattista ja hauskaa, et olis ollu paljon mokia, kokemuksia ja ongelmia ja ratkasuja ja helpotuksia. Jotain mistä kirjottaa. Mut ei mitään. Meil on menny kaikki putkeen. Siis aivan putkeen. Ei mitään ongelmia Maurin sopeutumisessa eikä byrokratian kanssa olla jouduttu tappelee ollenkaan.

Oleskelulupa oli menny jo viimevuonna läpi ja siellä se poliisiasemalla odotteli, kelakortin voimaantuloa jouduttiin vähän odottelemaan, mutta sitte tajusin ettei sillä oikein mitään edes tee, kun kotikunta on kuitenkin Suomessa, eikä astmalääkkeistä korvausta saa ennen kun se omavastuu raja on rikottu.

Joten tän hetkinen tilanne on tämä: Maurilla menee hyvin. Sil on ihan hirveesti kavereita täällä. Naapuriin muutti suomalais-brasilialainen pariskunta. Tai no samaan kaupunkiin. Mä en oo niitä nähny kertaakaan, ku oon tämmönen helkkarin erakko.
En tiedä mikä hitto mua vaivaa. Mä käyn töissä ja meen kotiin makaa sohvalle, katon Netflixiä ja mietin et mun ehkä pitäis tehä jotain muuta ku maata tässä mut en haluu eikä huvita. Mul on varmaan joku Brasilia krapula.
Oon kehittäny jonkun hirveen ongelman siitä et mun pitäis mennä johonkin ja nähä jotain tai vielä pahempaa, jos MEILLE tulee joku MUN kotiin.
Mauri aina välillä kiroilee et tää on senki koti, et hän saa kyllä kutsua tänne kavereita ilman et akka kiukuttelee ku pitää laittaa housut jalkaan ja JUTELLA MUKAVIA!

Älkäähän nyt ruvetko siellä miettimään, että mulla on ihan ranteetauki- meininki. Ei suinkaan. Mä nautin todella paljon mun tän hetkisestä tilanteesta. Mä tykkään mun duunista, ku en oo siihen vielä kerinny leipääntymään ja mun työkaverit on ihan huippuja. Meillä menee Maurin kanssa paremmin, ku ikinä. Elämä on tasasta, mukavaa ja helppoo. Enkä muista millon viimeks mun elämä olis ollu tasasta, mukavaa ja helppoo. Joten nyt mä nautin tästä, ennen ku taas tuuliviirinä päätän laittaa kaiken mullin mallin.

Mulla on ikävä Brasiliaan. Sitä rantaa ja sitä lämpöä. Tottakai kaikki perseenreikäasiat on vielä tiukasti muistissa, mutta mä elin hetken sitä mun unelmaa. En voi esimerkiks vielä kattoa mitään kuvia Florianopoliksesta. En oo voinu avata tätä blogia, enkä varsinkaan lukee mitään aikasempia tekstejä. Tai miettiä pahemmin mitään mitä siellä tuli tehtyä. Että sillätavalla en ollu valmis vielä muuttamaan pois. Mutta. Nyt on hyvä näin.

Maurilla alkaa muuten nyt marraskuussa suomenkielen kurssit!

Maurin isä ja veli on myös kovaa vauhtia tulossa Suomeen.
Hirveesti tästä Suomen reissusta on puhuttu mut lippuja ei oo ostettu. Siitä oon pari kertaa sanonu, et lippujen hinnat vaan nousee ja nousee, kannattais varmaan jo ostaa ne liput.
Ongelmana on et kummallakaan ei ole passia ja Mauricion osavaltiolla oli vähän aika sitten rahallisia ongelmia, eikä tilattuja passeja voitu tehdä! Joten tästä syystä Maurin isä ja veli odottaa ensin, että passit on kourassa ennen lippujen hankkimista.

Käytiin Heurekassa varalapsen kanssa

Siivosin Maurin laatikot ja nauratti ne monet passikuvat mitä ollaan kaikenmaailman papereihin otettu. Oli pakko kehystää ne kaikki.



Käytiin kesällä moikkaamassa vähän pohjosemmassa suomea meidän Floripan naapureita.

Kakkujuttuja, kakkujuttuja.

Ei valu meikki naamalla, kun ei täällä tule hiki.

Ongelmana on edelleen et mitä mä kirjotan? On monta asiaa mistä mä haluun teille kertoa. Mistä mä haluun puhua ja mitä mä mietin. Monesti näihin asioihin liittyy mulle läheisiä ihmisiä, enkä mä haluu liittää niitä tähän hommaan. Asia oli vähän eri Brasiliassa. Asioista oli helppo puhua, kun ei siellä kukaan mun suomalaista blogia lue tai ymmärrä ja Suomessa ei kukaan näitä brasilialaisia tunne kenestä mä puhun. No kokeillaan. Josko tää tästä lähtis luonnistumaan ja nää omat kirjotteluestot pikkuhiljaa avautumaan. On tää kuitenkin niin kivaa.